Liiallisen varovainen

Edellisen kerran esimerkeistä jäi ehkä askarruttamaan, että miksi minä käyttäydyn ns. väärin? Kuten itsekin totesin, ei tuolla tavalla toimiessa voi muuta lopputulosta ollakaan. Tämä onkin se vaikeimmin selitettävä osuus, mutta yritän kuitenkin.

Minä olen huono puhumaan henkilökohtasista asioistani kasvokkain (tuskinpa kovin hyvä puhumaan edes muistakaan asioista). Tämän takia hyvin harva ihminen minua tuntee oikeasti, voisin jopa sanoa, että ei oikeastaan kukaan. Jos minun henkilökohtaiset asiat sattuvat tulemaan puheeksi, niin luonnollisesti punastun täysin ja hikoan välittömästi paidan läpimäräksi sekä rupean vielä puhumaan epäselvästi (puheen selvyydestä kuuleekin heti, jos olen vähänkään hermostunut) ja huonoimmassa tapauksessa rupean itkemään. Yleensä keskustelu sitten loppuukin varsin nopeasti ja aihe vaihtuu kiusallisessa ilmapiirissä.

Lisäksi on vielä suunvuoron ottaminen, jota en myöskään osaa (miten ihmeessä sekin on mahdollista?). Eli jos on useampi henkilö paikalla, niin en vain saa sanottua mitään. Minusta tulee pelkkä katseella seuraaja ja jos jotain saankin sanotuksi, niin ilman punastumista se harvemmin onnistuu. Ja sitten on vielä finnitkin, jotka ilmestyvät juuri ennen vähänkään tärkeitä tapaamisia (esimerkiksi sihteerien tapaamiset). Onneksi tämä on sentään vähän hellittänyt iän myötä ja myöskin sihteerien tapaaminen on vähentänyt jännittämistä, mikä myöskin auttaa asiaa.

Sama ongelma kuin puhumisessa on myös tekojen puolella eli vaikka haluaisin olla avulias ja kohtelias, niin en siinäkään aina onnistu. Yleensä tässä käy samoin kuin puhumisen kanssa ja menen tavallaan pieneen lukkoon. Osittain tämä johtuu siitä, että minulla ei ole kokemusta "normaalista" elämästä ja osittain luonteestani. Lisäksi olen itse aika tarkka asioista, joten sekin lisää omaa varovaisuuttani muita kohtaan. Sitä vain jotenkin on "ylikohtelias" eli ei halua "häiritä" toista, vaikka auttamisesta onkin kyse. Toisaalta tähän liittyy myös harkitseva luonteeni, joka siis näkyy varovaisuutena.

Lisäksi tähän liittyy myös vaatimattomuus, koska monista syistä johtuen sitä ei vain ole oppinut vaatimaan itselleen juuri mitään. Joskus olenkin miettinyt, että kumpi on vaatimattomampi Raimo "Raipe" Helminen (vaatimattomuuden esikuva) vai minä. Siinä olisikin jo varmasti vaatimattomuuden huippu, jos Raipe ja Pekkis kohtaisivat. :) Toisaalta vaatimattomuushan kaunistaa, joten tällä naamalla vaatimattomuus onkin jo edellytys, että ylipäätään voi liikkua julkisilla paikoilla. :)

Yhteenvetona voisi sanoa, että käyttäytymiseni perustuu lähinnä itselle vastenmielisten olotilojen välttelyyn, mikä ei toki ole kovinkaan viisasta, koska se karsii myös positiiviset kokemukset (kuten toisiin ihmisiin tutustumisen). Syntyy tavallaan negativinen kierre (välttelen entistä enemmän kyseisiä tilanteita ja sitä kautta olen enemmän yksin), mutta sen kierteen katkaiseminen onkin sitten paljon helpommin sanottu kuin tehty. Vähitellen kohti parempaa olen kuitenkin menossa, siitä käy todisteeksi tämä blogi. Vaikka olenkin jo tavallaan oppinut elämään yksin, niin onneksi kaipuu lähelle nostaa päätään aina sopivasti.

Ensi kerralla taitaa olla taas rapsan vuoro...